Villin Lännen asevyöt ja kuinka aseita kannettiin yhdysvaltojen rajaseudulla
Kaikille ei välttämättä ole tuttua millä
tavalla aseita lännessä oikein kannettiin ja siksi onkin syytä käydä aihetta
hieman läpi. Asevöiden ja -koteloiden kehitys on luonnollisesti kulkenut käsi
kädessä aseiden kehityksen myötä.
1800 -luvun alkupuolella käsiaseiden ollessa enimmäkseen kerranlaukeavia pistooleita, niitä kanniskeltiin tavallisimmin vyötärölle työnnettynä tai erillisissä koteloissa tai tarkoitukseen suunnitelluissa satulalaukuissa (Cantenas) satulan etuosan molemmin puolin kiinnitettynä.
Myös Samuel Coltin Paterson revolvereita vuodelta 1836 kannettiin samalla tavoin koosta riippuen. Koteloita näihin edellä mainittuihin revolvereihin on tiettävästi tehty hyvin vähän. Jättimäistä Walker Colt 1847 mallia ei juurikaan kanniskeltu vyössä. Näitä myytiin Texas Rangereille, niin että jokainen Ranger sai kaksi revolveria, joita kuljetettiin omissa läppäkoteloissaan satulanupin molemmin puolin.
Myös Samuel Coltin Paterson revolvereita vuodelta 1836 kannettiin samalla tavoin koosta riippuen. Koteloita näihin edellä mainittuihin revolvereihin on tiettävästi tehty hyvin vähän. Jättimäistä Walker Colt 1847 mallia ei juurikaan kanniskeltu vyössä. Näitä myytiin Texas Rangereille, niin että jokainen Ranger sai kaksi revolveria, joita kuljetettiin omissa läppäkoteloissaan satulanupin molemmin puolin.
Ensimmäiset vyökotelot tehtiin tiettävästi Coltin seuraavalle mallille, vain hieman pienempikokoiselle Colt Dragoonille. Kalifornian kultarynnäkön aikoihin (1849) ilmestyivät ensimmäiset ns. ”Slim-Jim” revolverikotelot, joista käytetään myös nimitystä Kalifornia malli ”California pattern”. Tämä oli sulavalinjainen kotelo, joka myötäili aseen ulkolinjoja jättäen kahvan, hanan ja osan liipasinkaarta näkyviin.
Brittiläinen löytöretkeilijä Richard Burton teki matkan postivaunuilla 1860-luvulla Missourin St. Josephista Utahin Salt Lake Cityyn ja kuvailee kirjassaan ”The City of the Saints and Across the Rocky Mountains” tuon ajan matkustamista sekä rajaseudun ihmisten vaatetusta ja aseistusta. Burton kertoo yleisestä käytännöstä, kuinka revolvereiden ruutilataukset jouduttiin vaihtamaan joka päivä kehnolaatuisten ruutien vuoksi. Aseita kuljetettiin housunkauluksessa tai vyössä kahva eteenpäin turvallisuussyistä. Burton kertoo kuinka hän kuljetti omaa Dragoon Colt revolveriaan oikealla puolella kahva eteenpäin ja kuinka ase vedettiin esille oikealla kädellä samalta puolelta ”pyöräyttämällä” ase omalla painollaan kohti kohdetta. Hän kertoo myös ammunta otteesta, jossa käsi menee kahvan ympärille niin että peukalo virittää hanan, etusormi on rullan sivussa ja keskisormi menee liipaisimelle.
Siitä oliko tämä tapa yleisesti tuolloin käytössä ei tarina kerro.
Sisällissodan jälkeen 1870 -luvun alkupuolella asekehityksen ottaessa harppauksen nallilukkoisista patruunakäyttöisiin aseisiin, alkoi myös luonnollisesti aseiden kantamistavat muuttumaan. Kosteudelle vähemmän arkojen patruunakäyttöisten revolvereiden myötä alettiin käyttää enemmän avokoteloita ilman suojaläppää ja aluksi asekoteloiden kylkeen saatettiin ommella lenkit varapatruunoita varten. Samoihin aikoihin valmistettiin ensimmäiset patruunavyöt, jotka olivat hädin tuskin reunasytytteisiä patruunoita leveämpiä, eikä säätövaraa välttämättä ollut juuri nimeksikään.
Brittiläinen löytöretkeilijä Richard Burton teki matkan postivaunuilla 1860-luvulla Missourin St. Josephista Utahin Salt Lake Cityyn ja kuvailee kirjassaan ”The City of the Saints and Across the Rocky Mountains” tuon ajan matkustamista sekä rajaseudun ihmisten vaatetusta ja aseistusta. Burton kertoo yleisestä käytännöstä, kuinka revolvereiden ruutilataukset jouduttiin vaihtamaan joka päivä kehnolaatuisten ruutien vuoksi. Aseita kuljetettiin housunkauluksessa tai vyössä kahva eteenpäin turvallisuussyistä. Burton kertoo kuinka hän kuljetti omaa Dragoon Colt revolveriaan oikealla puolella kahva eteenpäin ja kuinka ase vedettiin esille oikealla kädellä samalta puolelta ”pyöräyttämällä” ase omalla painollaan kohti kohdetta. Hän kertoo myös ammunta otteesta, jossa käsi menee kahvan ympärille niin että peukalo virittää hanan, etusormi on rullan sivussa ja keskisormi menee liipaisimelle.
Siitä oliko tämä tapa yleisesti tuolloin käytössä ei tarina kerro.
Sisällissodan jälkeen 1870 -luvun alkupuolella asekehityksen ottaessa harppauksen nallilukkoisista patruunakäyttöisiin aseisiin, alkoi myös luonnollisesti aseiden kantamistavat muuttumaan. Kosteudelle vähemmän arkojen patruunakäyttöisten revolvereiden myötä alettiin käyttää enemmän avokoteloita ilman suojaläppää ja aluksi asekoteloiden kylkeen saatettiin ommella lenkit varapatruunoita varten. Samoihin aikoihin valmistettiin ensimmäiset patruunavyöt, jotka olivat hädin tuskin reunasytytteisiä patruunoita leveämpiä, eikä säätövaraa välttämättä ollut juuri nimeksikään.
1870 -luvun puolivälissä ilmestyi ”Mexican Loop” eli ns.” Double loop” - revolverikotelo. On esitetty teoria, että sodasta palaavat sisällissodan veteraanit olisivat modifioineet läppäkoteloitaan, niin että kotelo-osa olisi työnnetty suojaläppään tehtyjen neljän viillon läpi ja tästä olisi kehitetty kyseinen malli. Tämä on tietenkin mahdollista, mutta mallin alkuperää tuskin kukaan tietää. Meksiko -mallissa käytettiin yleensä kahta lenkkiä, mutta poikkeuksiakin löytyy. Koteloa pitävien lenkkien määrä on ollut luultavasti sidoksissa nahan paksuuteen ja aseen piipun pituuteen.
Yleisesti ottaen 1800-luvulla koteloissa käytettiin välillä ohuempia materiaaleja kuin nykypäivänä. Joissain asekoteloissa nahan paksuus olisi verrattavissa nykyajan saapasnahkaan. Erään teorian mukaan reisihihnan käyttö juontuisi juuri tästä seikasta. Kotelot sidottiin alaosastaan reiteen kiinni, ettei koko hoito kääntynyt nurinpäin asetta vedettäessä pois kotelosta. Tuon aikakauden siviilikotelot olivat yleensä värjäämätöntä nahkaa ja kun tuolloin ostettiin kaupasta ”kaupallisesti valmistettu” kotelo, oli sille ennen käyttöönottoa tehtävä pari toimenpidettä. Kotelo kasteltiin vedellä, ase työnnettiin kosteaan koteloon ja nahka muotoiltiin aseen muotoja myötäileväksi. Tämän jälkeen kotelon annettiin kuivua muotoonsa ja viimeiseksi se rasvattiin. Vasta sitten kotelo oli käyttövalmis. Tämä toimenpide oli tarpeen, koska aseen putoamisen estävä lenkki tuli yleiseen käyttöön koteloissa vasta 1900-luvulla. Tuohon aikaan laadukkaammissa koteloissa käytettiin kotelon sisällä ohutta säämiskää pitämään ase paikallaan, mutta tämäkin käytäntö vaihteli valmistajasta riippuen.
Tuohon edellä mainittuun liittyen hyvä esimerkki silloisten koteloiden "turvallisuudesta" on mainio lehtijuttu (Wichita Beacon sanomalehdestä,12. tammikuuta 1876)
"Viime sunnuntaina (Tammikuun 9.) kun poliisimies Earp (sic) oli istumassa Custom House Saluunan takahuoneessa kahden tai kolmen muun henkilön kanssa hänen revolverinsa luiskahti kotelostaan ja tippui lattialle, iskuri joka lepäsi nallia vasten sai iskun tuolista aiheuttaen vahingonlaukauksen yhdestä patruunapesästä. luoti läpäisi hänen takkinsa, osui takaseinään ja singahti ulos ovenkarmin kautta. Se oli täpärällä ja aiheutti eloisan joukkoryntäyksen (stampede) ulos huoneesta."
Se siitä ammattilaisen turvallisesta aseenkäsittelystä. Tuo oli sikäli mainio juttu, että siitä kävi heti kolme asiaa selväksi.
Ensimmäinen oli se että tuolloin ei todellakaan käytetty mitään turvaremmejä (safetystrap) asekoteloissa, niitä ei oltu vielä silloin keksitty. Toinen johtopäätös oli se että asekoteloita todella sidottiin alas reiteen kiinni, helpomman saatavuuden vuoksi ja viimeinen asia todistaa että myös "ammattilaiset" saattoivat ladata aseensa kuudella patruunalla.
Sotilaskäytössä taas suosittiin läppäkoteloita ja varusteet maalattiin mustiksi. Läpällisen kotelon päätarkoitus oli suojata asetta kastumiselta ja lialta. Läpälliset kotelot säilyivät sotilaskäytössä nykypäiviin asti, koteloiden värin pysyessä mustana 1900 -luvun vaihteeseen saakka.
Yleisesti ottaen 1800-luvulla koteloissa käytettiin välillä ohuempia materiaaleja kuin nykypäivänä. Joissain asekoteloissa nahan paksuus olisi verrattavissa nykyajan saapasnahkaan. Erään teorian mukaan reisihihnan käyttö juontuisi juuri tästä seikasta. Kotelot sidottiin alaosastaan reiteen kiinni, ettei koko hoito kääntynyt nurinpäin asetta vedettäessä pois kotelosta. Tuon aikakauden siviilikotelot olivat yleensä värjäämätöntä nahkaa ja kun tuolloin ostettiin kaupasta ”kaupallisesti valmistettu” kotelo, oli sille ennen käyttöönottoa tehtävä pari toimenpidettä. Kotelo kasteltiin vedellä, ase työnnettiin kosteaan koteloon ja nahka muotoiltiin aseen muotoja myötäileväksi. Tämän jälkeen kotelon annettiin kuivua muotoonsa ja viimeiseksi se rasvattiin. Vasta sitten kotelo oli käyttövalmis. Tämä toimenpide oli tarpeen, koska aseen putoamisen estävä lenkki tuli yleiseen käyttöön koteloissa vasta 1900-luvulla. Tuohon aikaan laadukkaammissa koteloissa käytettiin kotelon sisällä ohutta säämiskää pitämään ase paikallaan, mutta tämäkin käytäntö vaihteli valmistajasta riippuen.
Tuohon edellä mainittuun liittyen hyvä esimerkki silloisten koteloiden "turvallisuudesta" on mainio lehtijuttu (Wichita Beacon sanomalehdestä,12. tammikuuta 1876)
"Viime sunnuntaina (Tammikuun 9.) kun poliisimies Earp (sic) oli istumassa Custom House Saluunan takahuoneessa kahden tai kolmen muun henkilön kanssa hänen revolverinsa luiskahti kotelostaan ja tippui lattialle, iskuri joka lepäsi nallia vasten sai iskun tuolista aiheuttaen vahingonlaukauksen yhdestä patruunapesästä. luoti läpäisi hänen takkinsa, osui takaseinään ja singahti ulos ovenkarmin kautta. Se oli täpärällä ja aiheutti eloisan joukkoryntäyksen (stampede) ulos huoneesta."
Se siitä ammattilaisen turvallisesta aseenkäsittelystä. Tuo oli sikäli mainio juttu, että siitä kävi heti kolme asiaa selväksi.
Ensimmäinen oli se että tuolloin ei todellakaan käytetty mitään turvaremmejä (safetystrap) asekoteloissa, niitä ei oltu vielä silloin keksitty. Toinen johtopäätös oli se että asekoteloita todella sidottiin alas reiteen kiinni, helpomman saatavuuden vuoksi ja viimeinen asia todistaa että myös "ammattilaiset" saattoivat ladata aseensa kuudella patruunalla.
Sotilaskäytössä taas suosittiin läppäkoteloita ja varusteet maalattiin mustiksi. Läpällisen kotelon päätarkoitus oli suojata asetta kastumiselta ja lialta. Läpälliset kotelot säilyivät sotilaskäytössä nykypäiviin asti, koteloiden värin pysyessä mustana 1900 -luvun vaihteeseen saakka.
Revolverikoteloiden koristelussa 1850 -luvun tienoilla suosittiin kukka- tai kasvikuviota, jotka tehtiin leikkaamalla nahan pintaan haluttu kuvio. 1870 -luvulle tullessa asekoteloiden valmistajat käyttivät yleisesti ns. ”Border tooled” kuviointia, eli kotelon kylkeen pakotettiin yleensä maksimissaan viidellä punsselilla jokaisen valmistajan oma geometrinen koristekuviointi. Harvempi ammattilainen tuolloin päästi käsistään tuotteitaan ilman omaa ”kädenjälkeään”. Vuosisadan loppupuolelle tultaessa koteloissa ja vöissä alettiin käyttämään enemmän koristelua eli ns. ”Floral tooled” kuviointia sekä kotelon sisäpuolelle saatettiin laittaa säämiskää, unohtamatta ulkopuolelle tulevia koristeniittejä että conchoja (koristelevyjä).
Patruunavöitä oli kolmea suoraa perusmallia. Rangervyö eli ”Ranger belt”, jossa samassa vyössä kuljetettiin sekä käsiaseen että kiväärin patruunat. Leveys vaihteli noin 2 tuumasta liki 5 tuumaan. Tavallisesti revolverinpatruunalenkit sijoittuivat vyön toiseen päähän ja loppuosa vyöstä oli varattu kiväärin patruunoille. Toinen perusmalleista oli ”Scout belt” patruunavyö, joka oli molemmista päistä kapeneva yhdestä nahkapalasta valmistettu vyö, jossa patruunalenkit sijoittuvat keskellä leveimpään osaan. Kolmantena malleista oli ”Moneybelt” eli rahavyö, jossa oli kaksinkerroin käännetty nahka ja ommeltu toisesta reunasta kiinni muodostaen putkimaisen vyön. Rahavyöt olivat alun perin tehty siannahasta ja niiden sisällä saattoi kuljettaa sekä rahat että arvopaperit. Nykyisin uustuotanto rahavyöt tehdään enimmäkseen vasikannahasta.
Patruunavöitä oli kolmea suoraa perusmallia. Rangervyö eli ”Ranger belt”, jossa samassa vyössä kuljetettiin sekä käsiaseen että kiväärin patruunat. Leveys vaihteli noin 2 tuumasta liki 5 tuumaan. Tavallisesti revolverinpatruunalenkit sijoittuivat vyön toiseen päähän ja loppuosa vyöstä oli varattu kiväärin patruunoille. Toinen perusmalleista oli ”Scout belt” patruunavyö, joka oli molemmista päistä kapeneva yhdestä nahkapalasta valmistettu vyö, jossa patruunalenkit sijoittuvat keskellä leveimpään osaan. Kolmantena malleista oli ”Moneybelt” eli rahavyö, jossa oli kaksinkerroin käännetty nahka ja ommeltu toisesta reunasta kiinni muodostaen putkimaisen vyön. Rahavyöt olivat alun perin tehty siannahasta ja niiden sisällä saattoi kuljettaa sekä rahat että arvopaperit. Nykyisin uustuotanto rahavyöt tehdään enimmäkseen vasikannahasta.
Vuonna 1882 Texasilainen sheriffi Louis S. Flatau patentoi armeijalle tarkoitetun “pistooli ja karabiini pidikkeen”, joka tuli tunnetuksi myös nimellä ”Bridgeport Rig”. Patruunavyöhön niitattiin suorakaiteen muotoinen teräslevy, jossa oli kaksihaarainen lattajousi. Colt SAA 73 mallin hanan alkuperäinen ruuvi vaihdettiin ja sen tilalle laitettiin ruuvi, jonka päässä oli niveltappi. Tällöin revolveri liutettiin lattajousten väliin ja ase lukittui patruunavyössä olevan teräslevyyn. Tämä oli jonkin aikaa sotilaskäytössä, mutta ei saanut ihmeemmin yleistä suosiota osakseen. Ehkä kuuluisin Bridgeport Rigin käyttäjä oli entinen Texas Ranger James B. Gillet, joka kirjoitti omista kokemuksistaan kirjan Six Years with the Texas Rangers, 1875 to 1881. Saadessaan El Pason Marshalin tehtävän Dallas Stoudenmiren jälkeen, hän kokeili erilaisia aseita ja kantovälineitä. El Pason kauppiaat lahjoittivat hänelle virka-aseiksi kaksi niklattua norsunluukahvaista revolveria ja hienot ”Wes Hardin” malliset kainalokotelot, mutta harjoittelu aseiden kanssa ei sujunut toivotulla tavalla, vaan revolverien jyvät napsahtelivat kiinni toisiinsa kesken vedon. Hänen apulaisensa katselivat pomonsa harjoittelua ja totesivat vihjailevasti, että aseet sekä kotelot ovat oikein hienot ja lupasivat haudata ne hänen kanssaan. Gillet ymmärsi vinkin ja pian tämän jälkeen hänestä tuli ”Pistooli ja karabiini pidikkeen” harras käyttäjä.
Aseita ei aina kuljetettu koteloissa vaan tiedetään, että esimerkiksi Wyatt Earp käytti takin taskun sisälle tehtyä paksusta kankaasta (Canvas) ommeltua aseenmuotoista pussia, jossa pystyi kuljettamaan revolveria. Rajan eteläpuolella saatettiin asetta kantaa tyyliin ”Mexican style”, jolloin ei käytetty koteloa, vaan 1873 mallin Coltin latausportti käännettiin auki ja asetta kannettiin housunkauluksessa. Latausportin avaus esti asetta liukumasta housun vyötärön sisälle.
Aseita ei aina kuljetettu koteloissa vaan tiedetään, että esimerkiksi Wyatt Earp käytti takin taskun sisälle tehtyä paksusta kankaasta (Canvas) ommeltua aseenmuotoista pussia, jossa pystyi kuljettamaan revolveria. Rajan eteläpuolella saatettiin asetta kantaa tyyliin ”Mexican style”, jolloin ei käytetty koteloa, vaan 1873 mallin Coltin latausportti käännettiin auki ja asetta kannettiin housunkauluksessa. Latausportin avaus esti asetta liukumasta housun vyötärön sisälle.
Seuraava merkittävä kehitysvaihe tuli 1920-luvulla, kun kaksi Rangeria, kumpikin omalla tahollaan ideoivat toinen asevyön ja toinen kotelon, joiden variaatioita käytetään vielä tänäkin päivänä. Legendaarinen Ranger kapteeni ”Border Boss” John Hughes ideoi monille sen ainoan oikean lännenvyön eli ”Buscaderon”, jollaista melkein jokainen cowboyfilmien sankari mykkäfilmin vuosista lähtien on käyttänyt. Buscadero on leveä vyö, jossa kotelo riippuu erillisestä viilloksesta vyötärölinjan alapuolella ja aseen piippu osoittaa taaksepäin kahvan työntyessä irti vartalosta. (Kotelonkallistuskulma on 15 astetta, joka tunnetaan nykyään myös ”FBI –kulmana”.) Hughesin oma Buscadero -vyö löytyy tänäkin päivänä Wacon Texas Ranger museosta.
Samoihin aikoihin Buscadero -vyön kanssa ensimmäisen nopeaa vetoa varten tarkoitetun kotelon suunnitteli Oklahoman territoriossa vaikuttanut cherokee lainvalvoja myöskin entinen Texas Ranger, Tom Threepersons.
Kotelossa ase sijoittuu korkealle vyötärölle pitäen aseen kahvan irti vartalosta jättäen myös hanan ja liipaisinkaaren näkyviin.
Näiden kahden, vyön ja kotelon yhdistelmiä erilaisina variaatioina käytettiin Hollywoodin Westerneissä niin paljon että suuri yleisö sai mielikuvan, että tälläisiä olisi käytetty myös "Villissä Lännessä".
1950-luvun alussa Hollywoodiin ilmestyi mies nimeltään Arvo Ojala, joka esiintyi monessa lännen sarjassa ja opetti pikavetoa monille elokuvatähdille ja TV-sarjojen esiintyjille. Ojala on se paha mies, jonka Marshall Matt Dillon ampuu jokaisen Gunsmoke TV-sarjan jakson alussa. Hän patentoi oman pikavetovyömallinsa, jossa on teräslevy ommeltuna kotelon sisälle ja tämä keksintö mahdollistaa aseen virittämisen jo kotelossa. Hän perusti oman kotelopajansa Hollywoodiin jonne sai oppiinsa kaksi herraa, Andy Andersonin ja Alfonso Pinedan, jotka molemmat perustivat myöhemmin omat kotelopajansa ja alkoivat valmistaa omia metallivahvisteisia pikavetovyö mallejaan, jotka ovat nykyään jo klassikoita. Andersonin revolverivöitä voi nähdä Sergio Leonen "Dollaritrilogiassa" sekä "Huuliharppukostaja" elokuvassa.
Nykyään ”Buscadero” vyöt voi oikeastaan sijoittaa kolmeen eri kategoriaan: pikavetovyöt, joissa kotelo on metallivahvisteinen ja vyö sekä kotelo ovat hyvin paksua nahkaa. Perinteiset Buscaderovyöt, jotka ovat viimeisen päälle koristeltuja upeita taideteoksia. Viimeisenä bulkkituotantona valmistetut Westernvyöt, jotka ovat yleensä edullisia, mutta eivät ole pikavetovöitä ja soveltuvat parhaiten aseen kantamiseen. Näiden lisäksi markkinoilla on olemassa vielä historiallisten mallien uustuotantoversiot sekä CAS kisavyöt, joissa liikutaan fantasian sekä practical- /pikavetotyylisten asevöiden välimaastossa. Tarjontaa on enemmän kuin koskaan ennen joka makuun.
Mikäli haluat tietää aiheesta enemmän, niin suosittelen lämpimästi tutustumista Packing Iron ja Blue Steel & Gunleather kirjoihin.
- Theodore Samuel
Kotelossa ase sijoittuu korkealle vyötärölle pitäen aseen kahvan irti vartalosta jättäen myös hanan ja liipaisinkaaren näkyviin.
Näiden kahden, vyön ja kotelon yhdistelmiä erilaisina variaatioina käytettiin Hollywoodin Westerneissä niin paljon että suuri yleisö sai mielikuvan, että tälläisiä olisi käytetty myös "Villissä Lännessä".
1950-luvun alussa Hollywoodiin ilmestyi mies nimeltään Arvo Ojala, joka esiintyi monessa lännen sarjassa ja opetti pikavetoa monille elokuvatähdille ja TV-sarjojen esiintyjille. Ojala on se paha mies, jonka Marshall Matt Dillon ampuu jokaisen Gunsmoke TV-sarjan jakson alussa. Hän patentoi oman pikavetovyömallinsa, jossa on teräslevy ommeltuna kotelon sisälle ja tämä keksintö mahdollistaa aseen virittämisen jo kotelossa. Hän perusti oman kotelopajansa Hollywoodiin jonne sai oppiinsa kaksi herraa, Andy Andersonin ja Alfonso Pinedan, jotka molemmat perustivat myöhemmin omat kotelopajansa ja alkoivat valmistaa omia metallivahvisteisia pikavetovyö mallejaan, jotka ovat nykyään jo klassikoita. Andersonin revolverivöitä voi nähdä Sergio Leonen "Dollaritrilogiassa" sekä "Huuliharppukostaja" elokuvassa.
Nykyään ”Buscadero” vyöt voi oikeastaan sijoittaa kolmeen eri kategoriaan: pikavetovyöt, joissa kotelo on metallivahvisteinen ja vyö sekä kotelo ovat hyvin paksua nahkaa. Perinteiset Buscaderovyöt, jotka ovat viimeisen päälle koristeltuja upeita taideteoksia. Viimeisenä bulkkituotantona valmistetut Westernvyöt, jotka ovat yleensä edullisia, mutta eivät ole pikavetovöitä ja soveltuvat parhaiten aseen kantamiseen. Näiden lisäksi markkinoilla on olemassa vielä historiallisten mallien uustuotantoversiot sekä CAS kisavyöt, joissa liikutaan fantasian sekä practical- /pikavetotyylisten asevöiden välimaastossa. Tarjontaa on enemmän kuin koskaan ennen joka makuun.
Mikäli haluat tietää aiheesta enemmän, niin suosittelen lämpimästi tutustumista Packing Iron ja Blue Steel & Gunleather kirjoihin.
- Theodore Samuel